Olemme alle kolmikymppinen pariskunta, joka on pääsiäisestä 2008 lähtien korjannut ja puunannut satavuotiasta taloa kodikseen. Tämä blogi kertoo kuluneen parivuotisen tarinaa taannehtivasti ja pääsee ehkä jossain vaiheessa kiinni nykyisyyteenkin.
Vaikka postaukset (todennäköisesti) seuraavatkin kronologisesti talon kunnostusta, on yhtä oleellinen osa tarinaa astettainen perehtyminen perinnerakentamisen salatieteeseen sekä korjausrakentamisen kurimuksessa selviytymisen taitoon - unohtamatta taustalla lymilevää henkilökohtaista kehityskertomusta mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta.
Miten tähän sitten jouduttiin?
Elämähän on enemmän tai vähemmän sattumusten summa. Pähkinänkuoressa Rouva Fortuna koputti kolmisen vuotta sitten hipihtävän historianopiskelijan ja rugbyfiksautuneen rakennusrestauroijan vuokra-asunnon ovelle vanhan ystävän muodossa, kysyen haluammeko lähteä mukaan yhteisrakentamisprojektiin (=25 v asuntolaina, rapautunut fysiikka ja mielenterveys). Päivän pyörittelyn ja eksistentiaalisen kriisin jälkeen vastaus oli: totta munassa!
Asuntolainan noston jälkeiset huterat muistijäljet sisältävät laput silmillä painamista raksalla, paniikinomaista palkkatöiden hakemista (opintotuella ei rakenneta tai saada lainaa), tuhansia sivuja perinnerakentamisen opiskelua, työpaikan, suvun sekä lähipiirin orjuuttamista ja häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, unohtamatta vapaa-ajan käsitteen kehittymistä ns. laatuvasarointiajaksi.
Kannattiko?
Vastaus ei ole muuttunut ja löytyy pari kappaletta ylempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti