Kuluneen kolmen vuoden aikana on kirkastunut, että vanhassa väitteessä "rakentajaa ei ymmärrä kuin toinen rakentaja" on vinha perä. Säädön, riittämättömyyden- ja tyhmyydentunteen laajuteen ei voi eläytyä ellei vastaavaa ole kokenut itse. Kuitenkin rakentajat, tämä ihmisen alarotu, jakautuu kahden kerroksen väkeen - uudisrakentajiin/moderneihin remontoijiin sekä toisaalta perinnerakentajiin.
Tarkemmin funtsittuna jako on varsin luonnollinen ja liittyy rakennustapojen sekä -materiaalien kehittymiseen. Ennen 1960-lukua talot rakennettiin pienistä palasista ja metritavarasta, kivistä, tiilistä, hirsistä, lankuista jne. Rakennustavara on ollut jalostamatonta ja lopullinen soveltaminen tarkoituksiinsa on tehty vasta työmaalla. Työmaa on kuhissut mestareita, kisällejä ja hanslankareita, koska (ammattitaitoinenkin) työvoima on ollut halpaa kuin saippua. Asiat ovat kovin toisin 2010-luvulla työvoimakustannusten ollessa suurin rakennuskustannuksia määrittävä tekijä. On halvempaa valaa kustomoituja betonielementtejä tehtaassa, kuljettaa ne erikoiskuljetuksella työmaalle ja nostaa nostokurjella paikoilleen, kuin se että nippu duunareita muuraisi saman seinän paikalla markan tiiliä käyttäen. Työajan minimoiminen on avain kustannustehokkuuteen.
Tämä kehitys on johtanut siihen että moderni ammattilainen tai jopa tee-se-itse -mies rakentaa ruuvinvääntimellä seiniä pahviin puristetusta kipsistä ja alumiinirangoista - käyttää siis materiaaleja jotka ovat kevyitä, nopeita ja helppoja asentaa. Aitoa metritavaraa ei juurikaan käytetä, vaan kaikki on enemmän tai vähemmän modulisoitu. Myös rakennusalan termit ovat heittäneet häränpyllyä, parhaana esimerkkinä termi kivitalo, joka nykyisin tuntuu mainoksissa tarkoittavan mitä tahansa epäorgaanisesta ja palamattomasta materiaalista kyhättyä kojua, olkoon materiaali sitten kevytsoraharkot, kevytbetoni (kaasubetoni eli vedätysvelli) tai puristetiilet. Valtaosa moderneista rakennusmateriaaleista on tehty puristamalla ylijäämätuotteista tai jätteistä.
Valitettavasti tässä kehityksessä on suurin häviäjä ollut rakennusmateriaalin ja rakennusosien kestävyys, nimenomaan kulutuskestävyys. Yrittäessään korjata satavuotiasta taloa (tai oikeamminkin edellisten korjaajien virheitä, talossahan ei ole suurempaa vikaa) tuntuu absurdilta katsoa naapuriin nousevia uusia, nykyajan standardeilla laatutaloja, joiden elinkaareksi on suunniteltu viitisenkymmentä vuotta. Viidenkymmenen vuoden päästä me todennäköisesti mietimme pitäisikö talomme fasadilaudoitus, tiiliosan saumauslaastit tai tänään moderni talotekniikka uusia. Kunhan pidämme talon hyvässä (ei muovisessa) maalissa ja pellitykset kunnossa on runko varmasti yhtä hyvässä hapessa kuin nykyään. Me emme rakenna taloa omaan käyttöömme, me olemme tämän talon mittakaavassa vain kyläilemässä.
Siinä on nykyajan taidonnäytteillä ihmettelemistä kun konkarit puskevat takasuoralla ohi mustikkakeiton voimalla, ilman pervitiniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti