Hommiin pitäisi ruveta, mutta millä he#¤%!n avuilla?

Terveisiä puutyönopettajalle!

Alkuun henkilökohtainen tunnustus - yläasteen päästötodistukseni tekninen työ -rivin päässä komeilee kuutonen. Olkoonkin että numero johtui lähinnä itseni ja herra Riikosen sukulaissieluisuudesta, en todellakaan ole ennen tätä pyöritystä ollut mitenkään ihmeellinen kädentaidoiltani. Piirränkin kuin ala-astelainen. Sen sijaan olen aina ollut kiinnostunut siitä miten asiat toimivat, eli tykkään ihmetellä arkipäivän ilmiöiden mekaniikkaa. Myös avaruudellinen hahmottamiskykyni on niin hyvä kuin mitä nyt lyhyen matikan kirjoittaneella humanistilla voi olla.

Miten näillä eväillä korjataan menestyksekkäästi satavuotiasta taloa ja vältytään nöyryyttämästä itseään valmistuneen rakennusrestauroijamorsiamen rinnalla?

Suu kuivahti eittämättä pariin otteeseen, kun mietin edessä olevaa kadotusta ja häpeää. Sitten aloin tekemään sitä mitä humanistit tekevät parhaiten - ottamaan asioista selvää. Perinnerakentamisesta on kirjoitettu lukemattomia opuksia, Suurmestari Panu Kailalle jaettu elämäntyöpalkinto ja internetistä löytyy useita alaa käsitteleviä sivustoja, jotkut parhaimpina hetkinään jopa yhtä laadukkaita kuin tämä juuri lukemasi.

Tässä piilee suuri sudenkuoppa: valitsemalla väärän kirjan tai muun tiedonlähteen päädyt uskomaan että hirsitaloon pitää ehdottomasti asentaa sisäpuolinen lisäeristys höyrynsulkumuoveineen ja kipsilevyineen. Sitten vuosien päästä joku asiaa oikeasti osaava kaveri tulee kahvittelemaan ja kertoo pullan lomasta että et vain tehnyt upeasta talostasi pakettitalon näköistä, vaan lisäksi tuhosit parhaassa tapauksessa peruuttamasti kansallista rakennuskulttuuriperinnettämme. Korvissa alkaa ujeltamaan Jore Marjarannan hittirenkutukset ja alat miettimään mihin piilotitkaan sen juuttiköydenpätkän. Nöyryytys on kohtalosi, vaihtoehtoja harakirille ei ole.

Tämän takia uskollinen ystävämme lähdekritiikki on paras apusi. Aloittamista helpottamaan muutamia vinkkejä:

• Panu Kaila: Talotohtori - klassikkojen klassikko. Nykyisellään ziljoonannen uusintapainoksen myötä erittäin halpa alan raamattu
• Rintamamiestalo.fi: Parasta mitä suomenkielisestä sähköisestä mediasta löytyy - all heil Huhdan Pekka!
• Perinnemestarit -tv-sarja - hauska sisäänheitto aiheeseen vidiooteille
• Rakennusperinteen ystävät ry:n Tuuma -lehti - halpa ja viihdyttävä
• Museoviraston korjauskortit - konkreettisia ohjeita siihen miten seuraava ongelmatilanne ratkaistaan. PDF-versiot ilmaisia

Hinkkaamalla syntyy

Itse kulutin puoli vuotta aiheen opiskeluun ennen varsinaisen remontin aloittamista, enkä ole katunut sitä pätkääkään. Vähitellen lukiessa alkaa hahmottua etteivät perinnerakentamisen metodit ole loppujen lopuksi kovinkaan monimutkaisia, usein ne vain vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Kuten myös munaa purkaa yritelmä siinä vaiheessa kun homma on livahtanut perseelleen ja aloittaa alusta yhtä kokemusta viisaampana. Kaiken oppii, mutta se ottaa aikansa.

Matalakorkoinen laina hartiapankista

Hartiapankkia parhaimmillaan

Jokainen Helsingissä asuva tietää, että täysin nollatason pesämunan kanssa eteenpäin lähdettäessä ei normaalituloiselle pienperheelle (perinteiselle tai modernille) ole mahdollista ostaa avoimilta markkinoilta perhekokoista ns. kivaa kämppää pääkaupungin rajojen sisältä. Hinnat ovat karanneet käsistä sillä tavalla, että vaihtoehtoina on asua pienessä kopissa, alkaa petikumppaniksi ns. remontoijan unelman kanssa, kuluttaa koko 40 v. työura lainanmaksuun pikälti yli tonnin kuukausierillä (kokeile vaikka!) tai muuttaa toiseen kaupunkiin.

Koska remontoiminen ei loppujen lopuksi ole mitään rakennetiedettä vaan enemmänkin kyse on uskaltamisesta, kärsivällisyydestä ja tiedonjanosta, valitsee jokainen terve ja työtäpelkäämätön persaukinen stadilainen vaihtoehdon b - nostaen täten merkittävän osan asuntolainastaan hartiapankista. Tällä en siis tarkoita niitä ihmisiä, jotka käyvät korkeintaan siivoamassa remppatyömaatansa ja jotka tilaavat maalaustyönsäkin ammattilaisilta. Vastaavalla tavalla myöskään viikon-parin pintaremontin tekeminen ei ole tapa säästää muutmia tuhatlappusia enempää. Tämän päivän asunnonvälittäjät (ptui!) osaavat kyllä laskea pois remonttityön vaatiman osan hinnasta eikä innokas rymsteeraaja pääse erotuksella rikastumaan. Kaikenmaailman pintaremonttimakasiinien "limenväriä seinään ja fyrkat tilille" -illuusioiden realistisuutta en edes jaksa laveammin kommentoida. Jos tämmöinen joskus onnistuisikin, olisi se kuitenkin pohjimmiltaan hyväuskoisen ostajan kusettamista.

Positiivisia elämänkokemuksia
nyt Hartiapankista!

Korkeintaan siinä vaiheessa kun kaivetaan lekat ja sorkkaraudat, maakiila-tyyppiset piikkauskoneeet, kertakäyttösuoja-asut ja p3-luokan hengityssuojaimet esiin on mahdollisuus yletä - toki maltillisessa mittakaavassa - ryysyistä rikkauksiin. Tässä piilee hartiapankin koukku: totaalikorjaaja riskeraa oman fyysisen ja henkisen terveytensä, ihmissuhteensa, työuransa, ihmisarvonsa ja pahimmillaan myös lainantakaavien sukulaistensa tulevaisuuden puskiessaan talonkiilto silmissään kohti kaukaisuudessa siintävää unelmaa. Tämän riskikasauman takia hinnat ovat alhaisia - työn teettäminen ammattilaisilla maksaisi nimittäin omaisuuden.

Useamman läheltä piti -tilanteen niin tapaturma- kuin taloudellisessa mielessä kokeneena voin vakuuttaa että riskit ovat hyvin todellisia. Mutta se ei pelaa joka pelkää. Jumalat tuntuvat rakastavan häiriintyneitä. Tai niin voi ainakin uskotella itselleen.

Kannattaa myös muistaa että lähes kaikki Härmän rintamamiestaloista on rakennettu hartiapankin jalolla metodilla. Piirustukset käteen ja hommiin, ei ne skloddit silloinkaan olleet sen kummoisempia hamppareita kuin sinä ja minä!

Oodi perinnerakentamisen metodeille

Tämmöistä lattiaa ei saa enää kaupasta

Kuluneen kolmen vuoden aikana on kirkastunut, että vanhassa väitteessä "rakentajaa ei ymmärrä kuin toinen rakentaja" on vinha perä. Säädön, riittämättömyyden- ja tyhmyydentunteen laajuteen ei voi eläytyä ellei vastaavaa ole kokenut itse. Kuitenkin rakentajat, tämä ihmisen alarotu, jakautuu kahden kerroksen väkeen - uudisrakentajiin/moderneihin remontoijiin sekä toisaalta perinnerakentajiin.

Tarkemmin funtsittuna jako on varsin luonnollinen ja liittyy rakennustapojen sekä -materiaalien kehittymiseen. Ennen 1960-lukua talot rakennettiin pienistä palasista ja metritavarasta, kivistä, tiilistä, hirsistä, lankuista jne. Rakennustavara on ollut jalostamatonta ja lopullinen soveltaminen tarkoituksiinsa on tehty vasta työmaalla. Työmaa on kuhissut mestareita, kisällejä ja hanslankareita, koska (ammattitaitoinenkin) työvoima on ollut halpaa kuin saippua. Asiat ovat kovin toisin 2010-luvulla työvoimakustannusten ollessa suurin rakennuskustannuksia määrittävä tekijä. On halvempaa valaa kustomoituja betonielementtejä tehtaassa, kuljettaa ne erikoiskuljetuksella työmaalle ja nostaa nostokurjella paikoilleen, kuin se että nippu duunareita muuraisi saman seinän paikalla markan tiiliä käyttäen. Työajan minimoiminen on avain kustannustehokkuuteen.

Tämä kehitys on johtanut siihen että moderni ammattilainen tai jopa tee-se-itse -mies rakentaa ruuvinvääntimellä seiniä pahviin puristetusta kipsistä ja alumiinirangoista - käyttää siis materiaaleja jotka ovat kevyitä, nopeita ja helppoja asentaa. Aitoa metritavaraa ei juurikaan käytetä, vaan kaikki on enemmän tai vähemmän modulisoitu. Myös rakennusalan termit ovat heittäneet häränpyllyä, parhaana esimerkkinä termi kivitalo, joka nykyisin tuntuu mainoksissa tarkoittavan mitä tahansa epäorgaanisesta ja palamattomasta materiaalista kyhättyä kojua, olkoon materiaali sitten kevytsoraharkot, kevytbetoni (kaasubetoni eli vedätysvelli) tai puristetiilet. Valtaosa moderneista rakennusmateriaaleista on tehty puristamalla ylijäämätuotteista tai jätteistä.

Valitettavasti tässä kehityksessä on suurin häviäjä ollut rakennusmateriaalin ja rakennusosien kestävyys, nimenomaan kulutuskestävyys. Yrittäessään korjata satavuotiasta taloa (tai oikeamminkin edellisten korjaajien virheitä, talossahan ei ole suurempaa vikaa) tuntuu absurdilta katsoa naapuriin nousevia uusia, nykyajan standardeilla laatutaloja, joiden elinkaareksi on suunniteltu viitisenkymmentä vuotta. Viidenkymmenen vuoden päästä me todennäköisesti mietimme pitäisikö talomme fasadilaudoitus, tiiliosan saumauslaastit tai tänään moderni talotekniikka uusia. Kunhan pidämme talon hyvässä (ei muovisessa) maalissa ja pellitykset kunnossa on runko varmasti yhtä hyvässä hapessa kuin nykyään. Me emme rakenna taloa omaan käyttöömme, me olemme tämän talon mittakaavassa vain kyläilemässä.

Siinä on nykyajan taidonnäytteillä ihmettelemistä kun konkarit puskevat takasuoralla ohi mustikkakeiton voimalla, ilman pervitiniä.

...eli siis?

Alkuvaiheen ihmettelyä ja mittaamista

Olemme alle kolmikymppinen pariskunta, joka on pääsiäisestä 2008 lähtien korjannut ja puunannut satavuotiasta taloa kodikseen. Tämä blogi kertoo kuluneen parivuotisen tarinaa taannehtivasti ja pääsee ehkä jossain vaiheessa kiinni nykyisyyteenkin.

Vaikka postaukset (todennäköisesti) seuraavatkin kronologisesti talon kunnostusta, on yhtä oleellinen osa tarinaa astettainen perehtyminen perinnerakentamisen salatieteeseen sekä korjausrakentamisen kurimuksessa selviytymisen taitoon - unohtamatta taustalla lymilevää henkilökohtaista kehityskertomusta mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta.

Miten tähän sitten jouduttiin?

Elämähän on enemmän tai vähemmän sattumusten summa. Pähkinänkuoressa Rouva Fortuna koputti kolmisen vuotta sitten hipihtävän historianopiskelijan ja rugbyfiksautuneen rakennusrestauroijan vuokra-asunnon ovelle vanhan ystävän muodossa, kysyen haluammeko lähteä mukaan yhteisrakentamisprojektiin (=25 v asuntolaina, rapautunut fysiikka ja mielenterveys). Päivän pyörittelyn ja eksistentiaalisen kriisin jälkeen vastaus oli: totta munassa!

Asuntolainan noston jälkeiset huterat muistijäljet sisältävät laput silmillä painamista raksalla, paniikinomaista palkkatöiden hakemista (opintotuella ei rakenneta tai saada lainaa), tuhansia sivuja perinnerakentamisen opiskelua, työpaikan, suvun sekä lähipiirin orjuuttamista ja häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, unohtamatta vapaa-ajan käsitteen kehittymistä ns. laatuvasarointiajaksi.

Kannattiko?

Vastaus ei ole muuttunut ja löytyy pari kappaletta ylempää.

¿Ploki?

Ajurintalo - neitseellisen unohdettuna.

Tämä blogi on rumasti myöhässä. Sen aihe on ollut viimeiset kaksi vuotta ajankäytöllisesti musta aukko, jättäen tähän asti sen tuottamien kokemuksien kuulemisen vain lähipiirin korville. Kiinni kirittävää on siis melkoisesti.

Aikaperspektiivin takia nämä raapustukset tulevat ensi alkuun olemaan taantumia, paikoitellen muistikuvien hataruuden takia mennään puhtaasti turina-asteelle. Kirjoittajilla voi tämän takia hyvinkin aika ajoin olla värityskynät käytössä, mutta se ei kuitenkaan ole tarkoitushakuista - enemmänkin mankelin läpi vedetyn psyykkeen taipumusta selittää asiat parhain päin.

Horinoiden pääasiallinen aihe patsastelee yläpuolella killuvassa kuvassa. Kliffa pytinki, sanoisi joku ja olisi kaikin puolin oikeassa.

Samaan aikaan se on loputon työmaa, opinlähde ja maailmankatsomuksen muokkaaja.

Näillä mennään, katsotaan mitä tulee!